I want to change the world, instead I sleep

Tällä viikolla istuin bussissa luurit korvissa, kun otsikon biisi oli päättymässä kolmatta kertaa peräkkäin, ja huomasin kelaavani yhä vain soittoluettelossa yhden biisin taakse päin. 

Meinasin ajella oman pysäkkini ohi, olisin vain voinut jäädä istumaan siihen bussin penkille ja tuijottaa ulos jonnekin kaukaisuuteen. Tänään sama jumiutuminen tapahtui metrossa matkalla Lontoon keskustasta koti-pysäkille. Tuijotin ulos, paitsi että en nähnyt mitään. 

Vahinkolaukauskuva

Jumiutumishetket liittyy aina jotenkin siihen, että istun paikoillani mitään tekemättä matkalla "tekemään jotakin", joka on siellä 30-45min päässä jossakin (yleensä Lontoon keskustassa :D); pää tyhjenee kaikista ajatuksista. Sitten taas nousenkin bussista tai metrosta: vaihtaakseni toiseen metrolinjaan ja hypätessäni kaiken sen ihmismassan sekaan matkalle toista tunnelia, toisen väristä linjaa...

Näkymiä erittäin paskaisen metron ikkunan takana.

   Olen myös todennut, että mussa on sitä jotain stalkkaajan vikaa aina matkustaessani julkisilla: en kaihda katsettani kun tuijotan kaikkia niitä kanssamatkustajia, jotka ovat ties mistä tulossa ja minne menossa (eikä mua haittaa myöskään se, että joskus saan tuijotukselleni vastaukseksi lämpimän hymyn).
Mietin, mitäköhän ihmiset musta ajattelevat -meinaan, että miettiikö kukaan mistä mä olen tulossa ja minne menossa. Mä ainakin itse mietin, sillä koen muuttuneeni jo viimeisen puolen vuoden (noh, sanotaanpa nyt vaikka että siitä hetkestä kun painoin sen valkolakin päähäni viime keväänä) aikana aika hurjan paljon.
   Jo se, että ylipäänsä olen nyt täällä, kertoo muutoksesta. Halusin todistaa itselleni, että haaveileminen on turhaa, jossei usko että haaveet voisi joskus myös toteuttaa. Halusin muuttaa elämääni, enkä antanut itseni vain jäädä nukkumaan sinne turvalliseen ja tuttuun elämään (sillä sitä mä juuri tein, olin vaan jossain horroksessa).
Tänne lähteminen oli kuin olisi repäissyt jonkun laastarin irti -kerran se kirpaisi, ja vaikka kuinka mä jännitin ja hermoilin etukäteen, kaikki se piti kokea jotta nyt tietäisin haluavani todella olla täällä. En kuitenkaan halunnut, että tänne lähtö olisi ollut vain jotain typerää todistamista (sekä mulle itselleni että muille) rohkeudesta tai "kypsyydestä", en tosiaankaan. Sillä silloin mä vain teeskentelisin, että todella haluan asua täällä ja olla au pair.

Tänään sunnuntaina istuessani siinä metrossa jumiuduinkin sitten ajattelemaan menneisyyttä, ja sitä, missä olisin jos en olisi täällä. Jossittelu on turhaa, tiedän, mutta välillä sitä vaan miettii, että asiat vois olla aika mälsästi (tai noh, voishan ne olla hiton hienostikkin, ei sitä tiedä!) jos mulla ei olis riittänyt kanttia repäistä sitä laastaria kerralla irti. Voin kuvitella päässäni muutamat kauhukuvat siitä, miten elämä olisi  ehkä mennyt eteen päin jos olisin sinne Suomeen jäänyt...Mutta onneksi mä en jaksa jossitella liikaa, välillä mä vaan innostun leikkimään jonkinlaista jossitteluajatusleikkiä. Olen täällä ollessani tajunnut sen tosiasian, että ihminen itse asettaa rajan siihen omien unelmiensa ja tulevaisuutensa väliin. Mä luulin, että Englannissa asuminen 19-vuotiaana olisi ollut mun kohdalla vaan joku typerä haave -eihän välivuotta kantsi sellaseen tuhlata ku pitää ettii töitä vaan ja paiskia niitä kunnes pääsee johonkin kouluun sisään. 

Mä päätin rikkoa rajan. Ja nyt kun raja on rikottu, voin nähdä tulevaisuuteni varalle paaaaljon enemmän mahdollisuuksia. Suosittelen lämpimästi omien rajojensa kokeilemista, ihmiset hyvät!

Tässä se otsikon biisi