KESÄ -
se palas takaisin, sillä sehän näyttäytyi meille jo sillon maalis-huhtikuun vaihteessa ekaa kertaa.
Tällä kertaa se sais nyt hittovie tulla kyllä jäädäkseen!!!
Elämmehän melkein jo kesäkuisia aikoja, ystävät hyvät.
Hitto.
Mihin se aika katoaa?
2kk ja risat enää brittielämää jäljellä.
Sitten koittaa elokuu ja on aika siirtää elämä lopullisesti takas Suomeen.
Tänään oli melkoisen tapahtumarikas päivä.
Mulla oli vapariaamu, eikä tarvinnut viedä muksuja kouluun.
Heräsin kesken tosi painostavan unen, jota en kuitenkaan kyennyt muistamaan enää siitä herättyäni.
Olo vaan oli tosi haikea ja sellainen, enkä oikeen tiennyt miksi.
Eilisen säätiedotukset lupaili, että kesä alkaisi tänään - kurkistin heti herättyäni verhon takaa ulos niinkuin muksuna kun odoteltiin jotain ensilumia, ja petyin kun näinkin auringon sijasta sumupilviä...
Päätin sitten raahautua kuntosalille lyhyelle treenille (mulla on salijäsenyys vain tämän kuun loppuun saakka voimassa, WUHU!) kun ei ihan viittinyt vielä pihallekkaan mennä sitä aurinkoa odottelemaan, ja jotain tekemistä oli keksittävä...
Salilta palattuani siinä 12 aikoihin aurinko olikin saapunut !
Siellä se oli (onpa muuten vieläki!)
Ja ai että, miten hienoa oli tuntea lämmin tuuli iholla...
Siinä sitten ryntäsin takapihalle syömään (valeltuani ihoni ensin Nivealla...kesän tuoksu!) lunchia..
ja noh, vilkasinhan mä vähän noita mun vihkoon vääntämiä AMK:n pääsykokeiden muistiinpanojakin..
Yhtäkkiä kuulen kun lankapuhelin soi - se on lasten koulu, josta soitetaan.
Sanovat, että meidän 4-vuotias on satuttanut nilkkansa ja että se on turvonnut ja vääntyneen näköinen.
Soittivat kotiin kun olivat ensin yrittäneet äidin matkapuhelimeen.
Totean, että äiti on töissä ja että mä voin tulla hakemaan pojan kotiin.
Sitten au pair ryntääkin jo koululle ajatellen, että pojan nilkka on varmaan vaan venähtänyt..
mutta.
Lopulta asiaa pitkään pähkäiltyään (kouluterveydenhoitaja ja pojan opettaja siis tän pähkäilyn hoitivat)
joku päättää, että kannattaa ehkä soittaa ambulanssi, jotta pojan jalka saadaan mahdollisimman nopeasti sairaalaan ja kuvattua ja että tiedetään, miten pahasti se on vääntynyt ja mitä vielä.
Au pair nyökkäilee.
-Lyhyesti sanottuna- huomaan yhtäkkiä istuvani britti-ambulanssissa murjomassa vitsiä suomen ja venäjän kielen eroista erään ensihoitajan kanssa. Meidän nelivuotias istuu siinä vieressä urheana poikana paarisängyllä ja tuijottelee pyörein silmin ympärilleen - välillä poika tuijottaa mua suoraan silmiin kuin lohtua hakien.
Siinä se au pair lupailee sitten, että kaikki kääntyy parhain päin:
"Sä saat siihen varmaan sellasen kipsin, eikö ookki siistiä?"
Poika nyökkää.
Sitten me istutaan ja tuijotetaan ympärillemme ja odotellaan, kunnes ollaan sairaalan luona.
"Eikö oiski siistiä jos nää miehet laittais pii paa -äänet päälle?"
Sinne saapuu sitten meidän äiti, ja on mun vuoro lähteä takas koululle päin hakemaan muut kaksi lasta koulusta...
Niin, ja
päivän awkward -tilanne;
harhailen sairaalan käytävillä. Lopulta joudun kysymään joltain hoitsulta, miten oikeen pääsen ulos.
Way to go, again !
Että sellainen tiistai tämä.
Sainpahan loppupäivän vapaaksi, wuhu!
CHEERS!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti