So all I need is a time machine

   Eka aamu. 
   Eilen. 
Nukun pitkään, mulla ei ole töitä.
   Kuulen kun lapset leikkii alakerrassa ja ne on pikkuhiljaa lähössä kouluun. Tuntuu, kuin se 11 päivän suomiloma olisi pikakelattu ohitse -kaikki on taas ihan kuin se on viimeiset 3kk ollut. Jatkan unia -mä olen kotona, eikä mun tarvitse vielä nousta.

  Toka aamu. 
  Tänään.
Herään ja kuulen sateen painavan ropinan ikkunoissa.
Mun on helvetin kylmä. Vedän peiton yli korvien ja suljen silmät. Vielä hetki, ei vielä.
   Vapariaamu.
Herään herätyskelloon.
Teen aamupuurot ja keitän kahvia.
Ulkona on harmaata ja kurjaa.
Mun pään sisällä on myös harmaata ja kurjaa.
Jostain tulee suuri ikävä, eikä se lähde pois kulumallakaan.
Musta tuntuu, että haluaisin olla vielä Suomessa.
Mä mietin, tuntuisiko musta tältä jos en olisi käynytkään Suomessa.

Mulle annettiin 11 päivää aikaa.
Aika kului yhä vain nopeemmin, lopulta se valui jo käsistä.
Hetki toisensa jälkeen meni ohitse, ja lähtöpäivän ajatteleminenkin ahdisti.
Mä purin matkalaukkuni, katselin ympärilleni ja tutustuin taas kaikkeen omaan, kaikkeen tuttuun -sitten mun pitikin taas pakata se. 
Pakkasin kaiken laukkuun, niin mä luulin.

   Mä en osaa selittää, miksi kaikki on täällä vähän erilailla, mutta kuitenkin niin samaa kuin ennen Suomeen lentämistä.
   Mä en tosiaan tiedä, että miksi.
   Se vaan on.
Soitin tänään kotiin -ikävä helpotti, hetkeksi.
Nyt se sieltä sitten tuli ryminällä takaisin, ja silmälasien linssit ui kyynelissä. Ulkonakin sataa ja sataa, ja mulla on sellainen fiilis, että saa sataakkin -antaa tulla sitä vettä nyt sitten, ihan sama.
Mietittiin tässä Elisan kanssa, että viikonloppuna pitää lontoilla ja tehdä jotain kivaa, jotta tää kökköfiilis lähtis menemään -eikä palais koskaan takaisin.
   Mä en tosiaan tiedä, miksi mun mieli haluaa tehdä kaikesta paljon vaikeempaa kuin se on;
minä olen täällä, Suomi on tuolla. 
Elokuu ja täältä pois muuttaminen saapuu kuitenkin nopeemmin kuin uskonkaan, ja sitten Suomi on taas mun. Sitten mulla on toivottavasti joko opiskelupaikka tai duuni, jonka vuoksi järkätä oma elämä muualle kuin sinne mun kotikaupunkiin.
Sitten kun mulla on asunto mä muutan ja saan aloittaa kaiken alusta.
Mutta mä olen malttamaton, mä en halua odottaa.
Mutta jos haluaa kaiken heti ja nyt, silloin ei taida saada mitään, eh?
Jos mä hukkaan tätä aikaa täällä murehtimiseen ja kaikkeen sellaiseen turhaan, niin mä saan maksaa kalliin hinnan siitä lopulta.
Mutta mä en osaa ajatella niin pitkälle.  

Voisin elää vuorotellen suomielämää ja lontooelämää.
Ehkä mä sitten olisin onnellinen niin täysillä, että mä en murehtisi mitään. 
Mä osaisin vaan elää siinä hetkessä ja paikassa, jossa olisin.
Ehkä sitten mikään ei olisi 'mitä jos', vaan se vain olisi mitä se olisi.
 
   Oon huomannut, että taidan olla aika takertuvainen ihminen; kun kävin kotona Suomessa, tuntui se kaikki taas hetken niin pehmoiselta ja turvalliselta -sain hetkeksi palata takaisin äidin helmoihin siihen pieneen kaupunkiin, jossa elämä on jotenkin..niin simppeliä.
Takerrun nyt kaikkeen siihen, jota mulla ei täällä ole vaan olisi siellä Suomessa, eikä tässä nyt kyllä ole sitten mitään järkeä.
Mä luulen, että kun viikonloppu saapuu, niin tää synkistely loppuu.
Nyt vaan on jotenkin hankalaa saada taas otetta tästä kaikesta täällä.
Kai mä sitten vaan olen sellainen ihminen, että jonkinlaiset muutokset mun elämässä aiheuttaa mulle päänvaivaa. En mä tiedä. Tiedän vaan sen, että pohjimmiltani mä kyllä haluan olla täällä, mutta tää vuoristorata (jonka kyytiin jouduinkin vasta tänne taas palattuani, enkä silloin Suomeen laskeuduttuani..) vaan on -ja kyydissä on pysyttävä..hetki.
   Jooh.
   Nyt saa riittää tää avautuminen...jos mä palailen vaikka vasta sitten, kun olen jollain tapaa koonnut nämä kaikki ajatukseni taas yhteen ja aurinko paistaa !
Moro !
CHEERS.