Kuuntele sun sydämesi ääntä, älä anna sen vaimentuu, laimentuu, taipuu ku puu.

Ajatusrikas päivä, ai että. Välillä sitä miettii, miksi pitää niin pohtia ja miettiä asioita -mut hyvähän se vaan on. Tai jotai. Tää teksti tulee suoraan sieltä syrämmmestä, ilman korjailuja, täysin raakana. Ajatuksenvirtaa täällä päässäni vuotaa yli niin että tulvii -valuu hukkaan. 

Oon alkanut tässä pohtia semmoisia asioita, että jossain tuolla on oltava joku sellainen ohjekirja, jossa sanotaan mitä ihmisen tulee milloinkin tehdä. Elämähän on jaettu "osiin"; tiettyihin ikäluokkiin, ja niihin asioihin  ja tekoihin, joita näiltä eri ikäluokilta sitten odotetaan ja vaaditaan (koulutus, lapsuudenkodista irtautuminen, työpaikka, oman kodin ja perheen perustaminen, vakiintuneisuus...jne). Mehän ollaan asetettu itsellemme vuosien saatossa tietyt raamit, joiden sisällä voidaan elää ja toimia -ainakin tavallaan. Me ollaan sovittu lait ja säännöt, jopa ne hiljaiset säännöt kuten yleiset käytöstavat. Me ollaan päätetty, että halutaan elää järjestyksessä, sääntöjen ja rajoitusten, kehotusten ja odotusten keskellä. Me ollaan tehty tää kaikki. Missä se kirja on? Kellä se on hallussa? Se on meidän päässä -ei silti jokaisen.

"Aion rakastaa ja tulla rakastetuksi, nousta vaikka muut sanoo lopun aluksi
Inhimillisyyt' ne väittää kadotetuksi, ja ne liian kaukaa kai sitä tutki
Raha se vaa nousee, ilma haihtuu savuksi. Ympärillä väännetään totuus saduksi
No muokataan mukavaks vanuks se alkaa, mä hukuin sun työkaluks. "

Asa ft. Raappana - Huojuvat Puut

Biisi. En ymmärrä reggaeta, ainakaan vielä (!) ja molemmat Asa sekä Raappana on mulle oikeestaan täysin vieraita artisteja. Jostain syystä tää biisi vaan iski, nyt se on iskenyt jo varmaan 6x peräkkäin kuunneltuna. Jokainen löytää kai omia merkityksiään biisistä, mutta mulle tää kuvastaa vähän sitä fiilistä, joka mulla nyt on.  Huojuvista Puista ainakin pulppusi päähäni niin paljon uusia ajatuksia ja fiiliksiä.

Mä haluan, että mä en taivu minkään yleisen "ohjekirjan" tahtoon kun mä mietin mitä tulevaisuudelta haluan. Mä tarkoitan yleisellä ohjekirjalla nyt sitä, että meitä kahtakymmentä ikävuotta lähestyviä painostetaan (joko suoraan tai tavallaan vahingossa) ottamaan suuria askelia kohti loppuelämäämme;                                   "mikä susta tulee isona?"

Yliopisto vai ammattikorkea? Ammattikoulu? Oppisopimuskoulutus? Eikö jatkokoulutusta? Meiltä odotetaan muitakin asioita joo tottahan toki, mutta mun päässä viime päivinä on nyt lähinnä  pyörinyt tää kouluttautumisasia, ja noh...se lapsuudenkodista irtautuminen (asun kuitenkin kotona, nyt oon ensimmäistä kertaa pitkän aikaa yhtäjaksoisesti poissa kotoa). 

Anyways, se mitä mä haluan on, että mun sydämen ääni ei vaimene, vaikka tuntuu että ympäristö siihen painostaakin. Tarkoitan, että koska tulevaisuuteni haaveet on yleisesti ajateltuna nimenomaan haaveita, jotain saavuttamattomissa (tai todella sattumanvarassa) olevaa, jotain unelmaa. Mä en suostu uskomaan näin, miks mun sitten pitäis muka? Musta voi tulla mitä mä ikinä haluan, jos mä vaan teen töitä niin paljon, että ne haaveet voi myös toteutua. No, ympäristön mielipiteet vaikuttaa muhun niin vahvasti -mä en voi sille mitään. Kun oppilaanohjaaja, OPO, kehotti yläasteen ysillä mua "miettimään nyt jotain oikeetakin tulevaisuuden ammattia näiden haaveammattien sijaan", mä tottelin. Mä menin kiltisti lukioon, ja lukion jälkeen ryhdyin kuumeisesti pohtimaan sitten sitä jatkokoulutuspaikkaa. Kun pää löi tyhjää hain väärään paikkaan -en päässyt sisään onneksi, vaikka varasijalle kylläkin pääsin ja äiti oli iloinen. Mua ei ois voinut vähempää kiinnostaa, mä halusin jotain muuta. Ja mä sain jotain muuta, mähän olen nyt Lontoossa. Ja tää on parasta mitä oisin ikinä voinut tehä välivuoden aikana -hitto oon onnellinen että uskalsin. TÄÄLLÄ MÄÄ OON, LONTOOSSA! Välillä sitä pitää itselle ihan ääneen toitottaa, että todella asuu täällä, haha.

"Heikko sydän vie omistamisen haluu, se murhanhimoon ja siitä ei oo paluu.
Anna sun jalkojen jämäräksi juurtuu. Vaik iskis myrsky niin mikään ei tuu muuttuu."

Mun pitää oppia miten olla vahvasti omien mielipiteideni taustalla, olla varma itsestäni ja kyvyistäni vaikka muut ei aina olis -tuntea itseni, tietää mitä haluan ja olla valmis täysillä tavottelemaan sitä mitä haluan. Toisaalta mä toivon, että oisin jo muutaman vuoden vanhempi ja kypsempi -että voisin seisoo vahvasti omilla jaloillani, vaikka muut kuinka yrittäis kampata maahan. Mutta, vaikka ikää tulis vuosi vuodelta lisää se ei välttämättä takaa sitä, että sitä kypsyyttä tulis lisää samalla lailla -ei, ei tosiaan. Kokemukset kasvattaa, tietysti, ja uskon että tän Lontoossa asustelun jälkeen tiedän jo vähän selkeemmin mitä tulevaisuudelta haluan -mitä lähden tavoittelemaan, sitä mitä en suostu jättää tavoittelematta. 

Nyt tiedän jo sen verran, että kun lentokone laskeutuu Suomen maankamaralle, alkaa vuokra-asunnon kuumeinen etsintä! =)) Oon asiasta oikeesti todella innoissani, sillä oon nyt tajunnut ainakin sen, että lapsuudenkodin nurkkiin en halua jäädä roikkumaan kuin ehkä korkeintaan ens kesän loppuun. Tää on tavoite, tää on missio. Ja tää toteutuu kyllä! Toinen tavoite on sitten se, mikä on niin epävarmalla pohjalla; suunnitteluvaiheessa, raakana. Kyllä mä sinne vielä pääsen, vaikka matkaa ois runsaasti ja tie ois kuoppainen -musta tulee vielä joskus näyttelijä teatteriin, freelancer -kirjoittaja, kirjailija tai ääninäyttelijä. Mission impossible? Well, BRING IT ON! Mä en suostu luovuttaa.