Energiavarastot on tällä viikolla olleet muutenkin jo ihan nollassa (vaikka oon öisin nukkunut kyllä reippaat 8 tai jopa 9 tuntia) ja kiinnostus kaikkeen myös nolla. Tiistaina olin kuitenkin urhea ja lähdin Lontoon keskustaan yksikseni seikkailemaan metrolla ja etsimään pikkuveljelle 18-vuotislahjaa. Päästyäni illalla kotiin olinkin sitten aivan loppu ja nenä tukossa.
Tää keskiviikkopäivä sitten taas on ollut ihan...sitä: päässä on ollut niin sekavan ärsyttäviä ajatuksia, että oisin toivonut voivani nukkua tämän päivän ohi. Mulla on ollut vapaata aupairin velvollisuuksista nää kaksi päivää - okei joo hienoa: on vapaa-aikaa ja vois tehdä vaikka ja mitä jos vaan viitsisi. Silti, vähäinen energiataso ja yleinen mieliala (joka tais olla jotain että haistakaa kakka mua ei kiinnosta nähdä mitään ihmisten naamoja tänään mutta hymyilen silti koska muuten vaikutan röyhkeältä) tappoivat jo aamulla herätessäni koko ajatuksen vapaapäivän viettämisen ilosta.
Olisin voinut jäädä sinne sängyn pohjalle koko päiväksi, pitää silmäni kiinni ja unohtaa olevani täällä.
Tänään oli siis ensimmäinen sellainen päivä, jolloin tuntui samalta kuin juuri ennen kuin lähdin Suomesta - silloin ennen sitä hetkeä kun jätin kaiken taakseni ja lähdin kohti jotain täysin uutta noustessani lentokoneeseen. Jo ensimmäisenä päivänä täällä koin, miten ajatusmaailmani lähti muotoutumaan hitaasti mutta varmasti kohti jotain uutta -olin jo pitkään kaivannut tätä muutosta, sillä Suomessa ajatusmaailmani ja maailmankuvani olivat muotoutuneet niin ahtaiksi ja ahdistaviksi, että mun oli oikeesti pakko paeta niitä pois. Yksi syy mun lähtööni olikin se, että mua ahdisti. Tunne siitä, että se ympäristö jossa elelet, ne samat vanhat kuviot ja kaikki se mitä sulla siellä on, alkaa painaa päätäsi seinää vasten niin lujaa, että sun tekisi joskus mieli kiljua.
Tänään oli siis ensimmäinen sellainen päivä, jolloin musta tuntui että mua ahdistaa olla täällä. Kävelin tuohon Harrow`n post officeen kiikuttamaan pakettia Suomeen lähetettäväksi -piilouduin silmälasien ja karvahupun suojiin ihmisten katseilta. Jotenkin vaan tuntui, että oisin halunnut sulkeutua koko päiväksi omaan huoneeseeni katsomaan jotain Greyn Anatomiaa (kuten kotona mulla oli tapana tehdä kun ahdisti) ja juoda teetä.
Mä asun Lontoossa. JOO JOO, mä tiedän sen, mutta silti näköjään jotkut tietyt ajatukset ja ahdistukset vainoaa mua täälläkin (tai sitten tää päivä oli poikkeustapaus, en mä tiedä). Mä luulen, että kyse on lähinnä siitä, miten välillä tulee vaan karsee koti-ikävä, ja vaikkei sitä tiedostaisi niin sen johdosta alkaa ahdistaa: joskus kaikki on täällä vaan niin erilaista, että sitä alkaa kaivata kaikkea sitä vanhaa ja tuttua ja.....sitä mitä mä hitto vie tänne asti pakeninkin! Joskus ihmismieli vaan on niin monimutkainen systeemi, ettei ehkä ole hyödyllistä ees ruveta analysoimaan kaikkia tuntemuksia joita täällä eteen tulee....ei, ei tosiaan ole. Täällä mä oon ja otan kaiken tästä ajasta irti -TODELLAKIN. Mutta jos mulle tulee fiilis, en aio sitä väkisin unohtaa, sulkee jonnekin pois mielestä. Joskus pitää kokea joku fiilis, jotta se menisi ohi. Luulen, että huomenna kun herään mulla on ihan eri fiilis kuin tänään. Hyvä fiilis on myös tulevasta viikonlopusta, jAUU! Olipas paljon fiiliksiä edellisissä lauseissa, hahaa. I have a feeling!
Mmjoo...välillä sitä vaan tuntuu kuin elämä olis yhtä tunteiden vuoristorataa -ahdistus menee ohi kun sen vaan antaa mennä ohi ja muistaa taas katsoa ympärilleen: minä olen Lontoossa, kato ny! Välillä mennään ylämäkeen, välillä alamäkeen niin, että vatsanpohjasta kouraisee. Sellasta se vaan on, se elämä meinaan. Aina ei oo helppoo olla onnellinen...................kiitos Olavi, sun sanoilla kiitän ja kuittaan.
Tässä kuiteski jotain muuta ku Olavia, Robyn!
Olisin voinut jäädä sinne sängyn pohjalle koko päiväksi, pitää silmäni kiinni ja unohtaa olevani täällä.
Tänään oli siis ensimmäinen sellainen päivä, jolloin tuntui samalta kuin juuri ennen kuin lähdin Suomesta - silloin ennen sitä hetkeä kun jätin kaiken taakseni ja lähdin kohti jotain täysin uutta noustessani lentokoneeseen. Jo ensimmäisenä päivänä täällä koin, miten ajatusmaailmani lähti muotoutumaan hitaasti mutta varmasti kohti jotain uutta -olin jo pitkään kaivannut tätä muutosta, sillä Suomessa ajatusmaailmani ja maailmankuvani olivat muotoutuneet niin ahtaiksi ja ahdistaviksi, että mun oli oikeesti pakko paeta niitä pois. Yksi syy mun lähtööni olikin se, että mua ahdisti. Tunne siitä, että se ympäristö jossa elelet, ne samat vanhat kuviot ja kaikki se mitä sulla siellä on, alkaa painaa päätäsi seinää vasten niin lujaa, että sun tekisi joskus mieli kiljua.
Tänään oli siis ensimmäinen sellainen päivä, jolloin musta tuntui että mua ahdistaa olla täällä. Kävelin tuohon Harrow`n post officeen kiikuttamaan pakettia Suomeen lähetettäväksi -piilouduin silmälasien ja karvahupun suojiin ihmisten katseilta. Jotenkin vaan tuntui, että oisin halunnut sulkeutua koko päiväksi omaan huoneeseeni katsomaan jotain Greyn Anatomiaa (kuten kotona mulla oli tapana tehdä kun ahdisti) ja juoda teetä.
Mä asun Lontoossa. JOO JOO, mä tiedän sen, mutta silti näköjään jotkut tietyt ajatukset ja ahdistukset vainoaa mua täälläkin (tai sitten tää päivä oli poikkeustapaus, en mä tiedä). Mä luulen, että kyse on lähinnä siitä, miten välillä tulee vaan karsee koti-ikävä, ja vaikkei sitä tiedostaisi niin sen johdosta alkaa ahdistaa: joskus kaikki on täällä vaan niin erilaista, että sitä alkaa kaivata kaikkea sitä vanhaa ja tuttua ja.....sitä mitä mä hitto vie tänne asti pakeninkin! Joskus ihmismieli vaan on niin monimutkainen systeemi, ettei ehkä ole hyödyllistä ees ruveta analysoimaan kaikkia tuntemuksia joita täällä eteen tulee....ei, ei tosiaan ole. Täällä mä oon ja otan kaiken tästä ajasta irti -TODELLAKIN. Mutta jos mulle tulee fiilis, en aio sitä väkisin unohtaa, sulkee jonnekin pois mielestä. Joskus pitää kokea joku fiilis, jotta se menisi ohi. Luulen, että huomenna kun herään mulla on ihan eri fiilis kuin tänään. Hyvä fiilis on myös tulevasta viikonlopusta, jAUU! Olipas paljon fiiliksiä edellisissä lauseissa, hahaa. I have a feeling!
Mmjoo...välillä sitä vaan tuntuu kuin elämä olis yhtä tunteiden vuoristorataa -ahdistus menee ohi kun sen vaan antaa mennä ohi ja muistaa taas katsoa ympärilleen: minä olen Lontoossa, kato ny! Välillä mennään ylämäkeen, välillä alamäkeen niin, että vatsanpohjasta kouraisee. Sellasta se vaan on, se elämä meinaan. Aina ei oo helppoo olla onnellinen...................kiitos Olavi, sun sanoilla kiitän ja kuittaan.
Tässä kuiteski jotain muuta ku Olavia, Robyn!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti