Menee se aika vaan niin nopsaan. Eilen olin vielä ujo kasiluokkalainen kympin (no ysin oikeestaan muttani) oppilas, tänään asustelen Englannissa vailla sen kummempia murheita tai paineita tulevasta...mä vaan pohdin mitä tempaisua heittäisin tähän elämääni kehiin seuraavaksi...
-jäisinkö tänne pidemmäksi aikaa?
-muuttaisinko samantien pois kotipaikkakunnaltani ja kotoa kun palaan...? minne mä haluun asettua asumaan, missä haluan muodostaa sen ekan oman kodin?
-pääsenkö johonkin kouluun vai haluisinko sinnekkään vielä...?
-minne mä haluun?
-minne mä en missään nimessä halua?
-onko mun pakko tietää vastauksia kaikkii helkutin kysymyksiin?!
Kysymyksiä vailla vastauksia....missä ne vastaukset oikeen luuraa, hä? Tässä rupeis aika vähän jo loppumaan (se koulujen hakukin starttaa), joten jospa nää aivot nyt alkais ees hieman raksuttaa ja kekkais nyt jotain suunnitelmaa A ja B (no tavallaan mulla on B jo..mutta hataralla pohjalla!)
tulevan varalle....tai ees tän lähitulevaisuuden varalle (=D) ni ois tosi jees, kiiiitos aivot jos vaivaudutte. Jaksakaa ees vähäsen yrittää, jooko?
Noh, eipä ois ainakaan se 15v tyttö voinut ehkä uskoa, missä on viiden vuoden kuluttua jos sille ois sillon kaikesta kertonut....niin, mähän oon kohta jo sitte KAKSKYMMENTÄ! vautsi.
Krrrriisi
-aika valuu käsistä.
Elastista ku eksyin youtubessa siis kuulemaan, lähti nää aivot raksuttamaan jotain vanhoja muistoja ja sitä ajankulua. Viis vuotta, hups vaan. Viis vuotta tästä hetkestä eteen päin... -ja voin olla ties missä.
-Pellet vaihtuu, sirkus jää-
.......aivannnjoo, nyt mä tiedän missä oon nähnyt ton tekstin, meijjän ABIREKKA! Miten sattumoisin eksyinki kuulemaan piisin, josta nous esiin kaikki Abikevään muistot -nih, vuosi niistäki jo vierähtäny, mihinkäs se meni?
Mutta tosiaan, on se kumma kun joskus joku juttu (mulla usein juuri musiikki) tuo mieleen niiiiiiin tuoreita muistoja, että tuntuu kuin ne olisi eilisen tapahtumia. Hetken aikaa voi elää ne tapahtumat mielessään uusiksi, sitten ne taas katoaa -joksikin aikaa. Vähän kuin unessa. Sitten heräät.
Silloin vuonna jotain 2008 vasta 16-vuotiaalla Miinalla oli edessään vielä ainakin kolme ennalta ennustettavaa vuotta -lukiossa. Jatkosta hänen ei tarvinnut vielä tietää -silloin tällöin jossain sukulaismammojen kaffepöydässä Miina joutui vastaamaan kysymyksiin, kuten "Mikä sinusta tulee isona? Mitä sitten lukion jälkeen". Siihen hänen ei tarvinnut osata sanoa täydellistä vastausta, joten Miina näppäränä tyttönä heitti vastaukseksi siis vain veikkauksia, arvauksia, toivekuvia -tai totesi, ettei sitä vielä voi tietää, missä sitä on esim 5 vuoden kuluttua. Hyvin arvattu, Miina.
Sulla ei tosiaan ollut siitä hajuakaan.
Täällä mä oon.
Niin ja just so you know, jos multa nyt kaffepöydissä tiedustellaan, mihin oon kulkemassa tässä elämäni polulla, totean kyllä, että mulla ei oo karttaa, en mää yhtään kuule tiiä! Tiiätkö sä?
Hehe, viisi viikonloppua ja silloin tiedän missä päin maailmankarttoja mää sijaitsen: KOTONA. Ajatuskin siitä, että pääsee kotiin...... näkee kaikki mun elämäni ihmiset ja saa halata niitä ja viedä niille kivoja tuliaisia, saa raahata tyhmät talvikamppeet pois täältä lojumasta, halata rakasta koiraa, nukkua omassa sängyssä, juoda kahvia ruisleivän (voijuustotomaatti) kera ja katsoa suomeksi tekstitettyjä pöhköjä telkkarisarjoja meidän olkkarin nojatuolissa, kävellä ulkona ne tutut kävelylenkit koiran kanssa, ajaa autolla (!!!), käydä katsomassa tanssitreenejä (!!!) ja viettää tanssityttöjen kanssa SAUNAILTAA (!!!), kuulla ympärillään puhuttavan vain suomea (ja myös puhua vain suomea!), kuulla taas meidän pikkukaupungin hupsua murretta (joka on puheestani, ja myös ymmärryksestäni, melkeinpä täysin kadonnut).........ja niin paljon muuta, mitä ei siellä kotona ollessa osannut tarpeeksi arvostaa.
Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin tää tyttö päättää tän tekstin, sulkee tän koneen ja pistää pään tyynyyn.
Öitä, ihmiset, joilla kello on jo melkein kaksi yöllä. Jatkakaa niitä hyviä unianne. Byee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti