If you don`t let it out, you`re going to let it eat you away

"Aika juoksee ja loikkii ku aitajuoksija
         Ja ikäväl on ikävä tapa sisältää ruoskia- -"


"- -Mut mä en pysty itkemään
Mun on pakko pureskella tää vaik tää on liian sitkeetä
        Nyt muistan vaan hyvät muistot, huonot on haudattu,kaupattu pois
En tiedä miks, mut mul nauraa suu
       Mut pala kurkussa mä kidun
Tuntuu et mä virun kuival maal ja koitan hengittää kiduksilla." 


"- -Haluun vaa ottaa rauhas ja selvittää päätä
Pysähdyn ottaa happee ihan vaan hetkeks
      Ja taas löydän itteni uudest risteyksest
Ku löydän sen tien mis saan sen liekin palaa taas mun sydämeen
     Sit vast on mun aika palaa- -" 
   (Kapasiteettiyksikkö-Lähdössä)

(gooooogle)

   Ruttunaamanen koira maakaamassa jollain jäänpaloilla -mä en tiedä miks, mut toi kuva kuvaa mun olotiloja juuri nyt aika osuvasti.
   Sama pätee noihin lyriikoihin tossa Kapasiteettiyksikön piisissä, jonka löysin ihan sattumalta youtubesta (kuuntelinhan mä joskus yläasteella tosi paljon Kapasiteettia sun muita mitä näitä nyt on). Kyseinen piisi on kyllä silleen oikeesti joku rakkausviisu -no shit- mutta se vaan näköjään kolahtaa muihinki fiilinkeihin. Varsinkin siis noi piisin kohdat, jotka tohon alkuun teille poimin sopii ku nakutettu mun pääkopassa pyöriviin ajatuksiin. Tän maanantaipäivän aikana Lähdössä- piisin 4 minuuttia on soinut luureissa ihan liian monta kertaa uudelleen ja uudelleen. Itse kipale ei nyt oo mitenkään mahtava tai kiva, mut ne sanat ja toi tausta nyt vaan.....Ja  se matalin ja kuumin miesääni, jota oon fanittanut jo sillon kasiluokkalaisena Miinana. hiii.

   Tässä tää on, uusi viikko taas. Ahdistuksen tunteita lähdin sitte purkamaan salille -hitto miten juokseminen parantaakaan oloa! Varsinkin ku luureissa soi Rise Againstia, The Soundsia, Dubsteppia, Skrillexiä tai vastaavaa. Niin, ja varsinkin kun ihmiset osaa olla niin huomaavaisia täällä -eräs todella suloinen aasialaisnainen tuli kertomaan mulle, että "You look gorgeous, darling, don`t worry" kun istuin peilin edessä piilottamassa silmäpussejani (muisto viikonlopusta...) pakkelin alle. Voin kertoa, että tämän mulle ventovieraan naisen sanoista tuli kyllä heti parempi mieli. Joskus se ei vaadi paljoa, että hymy saapuu taas huulille.
   Tänään oli hiton hieno sää: ilmassa leijuu kukkien tuoksu, kaikkialle on ilmestynyt narsisseja ja joihinkin puihin lehdetkin -tai sitte ihan mahtavat valkoset tai pinkit kukinnot, kevät!
   Lapsetkin oli tosi hyvällä tuulella tänään, ja innostuivat sitte askartelemaanki -ja kun mä innostuin sitte piirtelemään noita ihme Moshi (siis kuten ehkä ne meidän lapsuusajan Pokemon-kortit, haha) ukkeleita, niin riemuhan siitä repes ja sainki sitten melkosesti niitä Stanleytä ja Black Jackkeja siinä piirrellä...
 
   Huomenna mulla onki sitten vapaapäivää, saapa nähdä miten aikaani kulutan. Perjantaina on sitten seuraava vapari, jollon meinaan sitten syöksyä Lontoon keskustan jätti-Primarkiin etsimään mun rakkaalle 2kymppiä täyttäneelle ystävälleni jotain kivaa lahjaa (jos luet tämän, niin älä revi pelihousujas vielä ennenku näet mitä siitä paketista sitten ilmestyy kun se sinne Oululandiaan saakka päätyy, hehe). Niin, ja nyt pitää ostaa uutta lompakkoa -miten vihaankaan nyt sitä Gina Tricottia; kiitti hyvin laadukkaista laukuista ja lompakosta....kaikki mitä teiltä oon ostanu vuoden tai parin sisään on jo paskana, ja jostain Primarkistakin löydän varmasti laadukkaampaa ja halvempaa, kiitti vaan kovasti. Perkll.
No mutta, on ainakin hyvä syy ostaa kiva lompakko täältä ku muuten ei kyllä kolikot pysy matkassa mukana, haa!
 
   Tällä hetkellä odotan vaan tota ens viikonloppua enemmän ku sitä kuuta nousevaa -sille on tiedossa REISSUA! :) Me lähetään Elisan kanssa BRISTOLIIIIIn! Cook, törmäillään!
   Niin, ja odotan mä kyllä aika helkkkkkarin paljon myös tota huhtikuun alkua, jollon lennän sinne Suomeen.
Kotikotikoti -miten ikävä voikaan kasvaa näin suureksi, että mieli on pakahtua jo ajatuksestakin siitä, että vois olla kotona hetken, nähdä kaikki tärkeet ihmiset -ja se karvanen otus myös- ja vaan olla.....kotona.
   Vaikka mä odotan sitä, että pääsen kotiin mä kuitenki tunnen myös, että tää on mun koti -se toinen koti. Äsken enkku-äitiki koputteli oveen (istun täällä datailemassa huoneessani luurit korvilla) ja toi jättikupillisen teetä ja torstailta jäänyttä juustokakkua (enkku-isän synttärit), jota täällä talossa kuulemma nyt pakkosyötetään, että siitä päästäis jo eroon -tää on kuulemma nyt viimeinen pala, jeeeee! haha.
   Meillä synkkaa muksujen ja vanhempien kanssa niin hyvin, että kotoisalta tää elo tässäkin huushollissa tuntuu, en mä sitä; mulla nyt vaan sattuu olemaan sellainen olo, että mun on päästävä sinne omaan kotiin. Noin 3 viikkoa ja mä oon siellä. Ja aika juoksee -ennenku huomaankaan oon taas lentokentällä, mutta suuntana on tällä kertaa koti. Mä en vaan sanoin kykene nyt selittämään, miksi mun on päästävä kotiin.
Se on vaan se tunne, joka on ku pala kurkussa, tai se kun sydän jättää lyönnin välistä.
Se on se tunne, kun et saa illalla unta kun mieltä painaa jokin asia -jokin tunne, jota et edes tunnista.
   Vähän niinkuin tunne olla tuntematta mitään, olla turta.
Ja toisaalta se tunne on kaikkea muuta, sillä se on.

Tätä karvakaverii on suuri ikävä. Se on eläin, tiedän,
mutta se on myös mun paras kaveri, joka on ominu kuulemma mun sängynki itellensä. Pus.

   Anywaysss, viikonloppu meni nopeasti ohitse: tuli oltua perjantaina ja lauantaina ulkoilemassa, ja infoa lauantaipäivän Lontoiluista Elisa seuranani saapunee tässä tämän viikon aikana blogin puolelle. Sunnuntaina kärsittiinkin sitten sekä fyysistä että (Elisaa lainaten) henkistä darraa -jälkimmäiselle ei näytä kyllä riittävän tuo fyysisen darran se yleisin 12-24h:n kesto...loppua ei näy ei. Mutta anywayss, life goes on. 

Kiitos rakkaimmat, että ootte olemassa, ja te ihanat tanssityypit siellä Suomessa: suurin kiitos teille kun jaksoitte järkätä kivaa ohjelmaa mun suomilomalle! Nähdääääääään.
CHEERS